Veikko äityi isänmaansa 95-vuotispäivänä analyyttiseksi.
Vapauden puolesta taisteli talvisodassa lähes 72 000 hevosta, joista joka kymmenes kohtasi tiensä pään rintamalla. Jatkosodassa palveli 62 000 kaviokasta, joista jopa 14 500 kuoli tai katosi. (http://www.hevostietokeskus.fi/uploads/files/Artikkeli1.pdf). Melkoisia lukemia, kun ottaa huomioon, että koko suomenhevospopulaatio on nykyisellään vain n. 20 000 eläintä.
Välillä on leikkimielellä pohdittu, miten Veikon tallin suomenhevoset olisivat aikanaan sodassa pärjänneet. Orhi itse on aina ollut ehta eturintamamies. Pörröinen otsapehko koomisesti pompahdellen on se jo varsasta asti johdattanut talliväen raviradan takametsän lenkkipoluille: "Tänne päin, ei pelkoa, seuratkaa!" Urheutta ja varmasti sopivaa tyhmänrohkeuttakin siitä tarvittaessa olisi rintamalla saanut irti.
Ongelmaksi olisi kuitenkin muodostunut sen ego ja jo väripaletista tullut huomioitavuus. Talvisessa metsässä ei niin vaan olisi naamioitu mustaa orhia. Vielä vaikeampaa olisi ollut vaientaa sen huomionkipeys ja rakkaushuudot: Veikko olisi taatusti sen enempää rotunsa puhtautta pohtimatta ilmaissut itsensä velivenäläisen orlov-tammoille ja ryhtynyt niiden kanssa tarvittaessa lähempäänkin tuttavuuteen. Saattaisi olla, että muuten niin kiltti ja palvelualtis orhi olisi joutunut kenttäoikeuden eteen ja tullut tuomituksi ruunaksi.
Kotivaimo Hilkassa sen sijaan on aitoa lottahenkeä. Sen huolehtivainen ja ihmistä kunnioittava asenne olisi sotarintamalla ollut kullanarvoinen. Hilkka on aina valmiina palvelukseen, kavio lipassa heti ihmisen nähdessään. Se ei kyseenalaista eikä mukise vaan suorittaa aina täydellä sydämellä. Koskaan ei kinaa tämän tamman kanssa tule. Juuri kaltaistensa avulla selvittiin talvisodan hyisessä metsässä.
Lämmin kiitos suomenhevoselle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti