Kermahattusomisteiset pyöröpaalit ja joulun odotus

Koko eteläinen Suomi on pyristellyt lumikaaoksessa. Sointuisa, talviseen teemaan sopiva uudissana on bongattu uutisteksteistäkin: nyt on ollut monessa paikassa lumijumi.

Veikon kotitiekin koki oman lumijuminsa viimeksi viime viikonloppuna, kun ilma ja tien pinta olivat lunta tulvillaan. Puolen kilometrin osuus kotitiestä jäi suunnattoman lumivallin alle. Siinä loppuivat autoista hevosvoimat, kun asukkaat jumia kyntää koettivat. Suomenhevosvoimin tien selätys oli toki leikkiä vain, ja retki maneesille saksalaisvalmentajan silmäin alle hoitui vaivatta.

Ihmisten paistaessa jouluherkkujaan sisätiloissa on Veikolla ollut aikaa paistatella talvipäivää tarhassa. Hevosten jouluherkut eivät arkiappeesta poikkea. Joulukoristeen ovat heinäpaalitkin saanet ihan taivaan lähetyksenä: komeat, kermamaiset tursokkeet ovat kasvattaneet paaleja puolisen metriä. Uuden paalin avaajan suusta kuului vähemmän jouluisia toivotuksia, kun vihreän kullan luo piti tie Moran lisäksi lumikolalla raivata. Aina ei kaunis koristelu ole elämää helpottava ilo.

Ronjeremymäisen satulahuovan koeajo

Omistajan on vanhemmiten kuultu manaavan turhaa kulutusjuhlaa: "Meillä on jo sellainen, ja se on vielä ihan ehjä, ei me tarvita uutta." Vannoo puolivakavissaan kotimaisen työn ja kestävän kehityksen nimeen. Repsahtelee se kuitenkin edelleen houkutuksiin, vaikka päkinää itsekseen pitääkin.

Perjantaina sattui paikallisen hevostarvikeliikkeen joulumarkkinoilla silmään ihanuus, joka tukahdutti hetkeksi Omistajan viherrysajatukset. Täydellinen turhake (tätä lajia on kotitallissa kymmeniä jo entuudestaan) ja juuri Veikon näköinen. Niin kääräistiin joulupaperiin satulahuopa, joka oli pehmeän pullea kuin kuninkaan Hästens-patja, reunuksessaan pröystäilevä, kiiltävä kultasomiste kuin Ron Jeremyn kalsareissa. Kaiken kruununa kolmekin kultaista kimallekruunua, ojdå.

Veikko lähes noloissaan kantoi uutta asustettaan arkilenkillä. Mitähän se mietti, siveä Hilkka-vaimokin tarhastaan, kun mies tuolla lailla koristettiin.

Tilsakumipelastaja ja hiljainen kotitalli

Kengittäjän valkoinen Hiace lipui messiaanisesti tallinpihaan, ja liukastelevan ratsukon ahdinko oli ohi. Hurraahuudoin vasarakätinen pelastaja vastaanotettiin, palmunlehvin leyhyteltiin.

Orhin joka jalkaan laitettiin kunnon hokkivarustus, ja tilsakumeilla viimeisteltiin pito. Omistajan keksimät, laiskuusväritteiset tekosyyt piti siis unohtaa: nyt on päästy lenkille hankeen, pellolle, kentälle, raviradalle, hiittisuoralle. Iloinen onkin ollut orhin askel! Maltilliset pakkaslukemat ovat viimeistelleet talviliikuntahetkien riemun.

Kotitallissa on hämmentävän hiljaista. Kotona asustavat nyt vain Musta ori, Ruskea tamma ja Valkoinen ruuna. Maarian hienot orivarsat, Veikon manttelinperijät Touko ja Tarmo muuttivat uuteen kotiinsa itsenäistymään lähes kuukausi sitten, ja sen jälkeen on tallissa ihmetelty hieman haikeinakin autiutta. Ikävähän niitä jäi, vikkeläliikkeisiä pikkukavioita, suukoteltavia samettiturpia, syliintunkevia pörröharjoja. Onneksi on kuvin ja kuulumisin saatu varsojen onnistunutta uutta elämää seurata.

Talven taituttua alkaakin taas konkreettinen uuden odotus. Hilkka-tamman vatsakupu on jo suurentunut, ja Toukon täyssisarusta odotetaan syntyväksi toukokuun lopussa. Jo kuukautta ennen on toisen omavaimon, Viirun laskettu aika.

Sinivalkoiset ajatukset ja nykysuomenhevosen sodankestävyysanalyysi

Veikko äityi isänmaansa 95-vuotispäivänä analyyttiseksi.

Vapauden puolesta taisteli talvisodassa lähes 72 000 hevosta, joista joka kymmenes kohtasi tiensä pään rintamalla. Jatkosodassa palveli 62 000 kaviokasta, joista jopa 14 500 kuoli tai katosi. (http://www.hevostietokeskus.fi/uploads/files/Artikkeli1.pdf). Melkoisia lukemia, kun ottaa huomioon, että koko suomenhevospopulaatio on nykyisellään vain n. 20 000 eläintä.

Välillä on leikkimielellä pohdittu, miten Veikon tallin suomenhevoset olisivat aikanaan sodassa pärjänneet. Orhi itse on aina ollut ehta eturintamamies. Pörröinen otsapehko koomisesti pompahdellen on se jo varsasta asti johdattanut talliväen raviradan takametsän lenkkipoluille: "Tänne päin, ei pelkoa, seuratkaa!" Urheutta ja varmasti sopivaa tyhmänrohkeuttakin siitä tarvittaessa olisi rintamalla saanut irti.

Ongelmaksi olisi kuitenkin muodostunut sen ego ja jo väripaletista tullut huomioitavuus. Talvisessa metsässä ei niin vaan olisi naamioitu mustaa orhia. Vielä vaikeampaa olisi ollut vaientaa sen huomionkipeys ja rakkaushuudot: Veikko olisi taatusti sen enempää rotunsa puhtautta pohtimatta ilmaissut itsensä velivenäläisen orlov-tammoille ja ryhtynyt niiden kanssa tarvittaessa lähempäänkin tuttavuuteen. Saattaisi olla, että muuten niin kiltti ja palvelualtis orhi olisi joutunut kenttäoikeuden eteen ja tullut tuomituksi ruunaksi.

Kotivaimo Hilkassa sen sijaan on aitoa lottahenkeä. Sen huolehtivainen ja ihmistä kunnioittava asenne olisi sotarintamalla ollut kullanarvoinen. Hilkka on aina valmiina palvelukseen, kavio lipassa heti ihmisen nähdessään. Se ei kyseenalaista eikä mukise vaan suorittaa aina täydellä sydämellä. Koskaan ei kinaa tämän tamman kanssa tule. Juuri kaltaistensa avulla selvittiin talvisodan hyisessä metsässä.

Lämmin kiitos suomenhevoselle!

Kuuraotsis ja patalaiska tallikissa

Aamuihin on herätty pelonsekaisin vilunvärein: joko tallin vesihana on jäässä, lähteekö omistajan auto käytiin kesädieseliä tankissa, jäätyykö kuivike karsinan pohjaan?

Hyvin on Turussa vielä pärjätty. Pitkä matka on Suomen kylmyysennätykseenkin. Kittilässä mitattin 28.1.1999 peräti -51,5 °C:n lukemat. Lapsellisia pakkasia nämä ykkösellä alkavat.

Uutta suomenhevostaidetta oli lenkin jälkeen Veikon otsiksessa. Orhin tukkamuotiin kuuluu vakiosti ylähuuleen asti ulottuva, säkkäränpörheä jouhisto. Musta karvapehko sai jouluisen kuuran pakkaskävelyllä. Kuin tomusokerilla oli tupee liukuvärjätty.

Repalekorvaisen Tallikissan mielestä pakkanen saisi jo riittää. Sen elämänpiiri on viluisten päivien myötä kaventunut ruokakupin ja Veikon enkkuviltin luomalle mukavuusvyöhykkeelle. Karsinassa käydään tarpeilla ja ulkona - jos mahdollista - ei ollenkaan.

Kotitalon oven takana kannattaa kuitenkin toisinaan käydä kuikuilemassa: välillä Hitaalla Käyvää lykästää, ja tie tupaan aukeaa. Paras asento pakkaspäivänä on olla pullea massu vasten lämmintä takanreunusta.

Nuortunut vanhus, alakyntinen kissa ja häntäkannel

Koira.netin mukaan kultaisennoutajan keskimääräinen elinikä on 10 vuotta, 1 kuukautta. Veikon tallin Vanhalla Vahdilla, Viivillä, on mittarissa nyt neljä vuotta ja kaksi päivää keskiarvoa enemmän. Vanhuus kolottaa luissa, mutta sielu on lennokas. Varsinkin ruoka-aikaan.

Lumi sai Vahdin tänään innostumaan lumikylpyihin ja nuortumaan ainakin kuusi vuotta.

Tallipihassa riitti toisenlaistakin vipinää, kun kissojen rääkynä rikkoi sunnuntaiaamupäivän rauhan. Hieman Hitaalla Käyvä Tallikissa otti leikatusta kollista mittaa ja yritti osoittaa reviirirajoja Valtavalle Vieraalle Kissalle. Köpelöstihän siinä kävi: Hitaalla Käyvä sai kirjaimellisesti korvilleen Valtavalta Vieraalta. Jo valmiiksi repaleinen korva koristui uusilla korvamerkeillä, ja myös toiseen, aiemmin ehyeen kuulottimeen tuli verestävä raidoitus. 

Hitaalla Käyvä esitteli myöhemmin uudistuneita lerpakkeitaan jopa ylpeyttä kehräykseessään. Vihjasi varmaan, että Valtavalle Vieraalle kävi vielä kurjemmin kaksintaistossa. Vaikea uskoa.

Veikko kokeili pellonpohjan kestävyyttä ratsastaja selässään. Pääosinhan se kestikin, ja lumivaippa antoi jopa pientä vastusta kahlaajalle. Kantahokkien riittämättömyys kuitenkin todistui jälleen harmillisesti.

Pellolla kerättiin aistikokoelmaan taas uudenlaista, talvista suomenhevoskehotaidetta. Pitkä sänki pilkotti hangen läpi, ja siinä kahlatessa Veikon pitkä häntä pyyhki korsien kannelta. Ratsastaja alkuun luuli, että joku seuraa hännillä. Suomenhevoshännän soitantaahan se oli.

Harmillista sutimista ja timanttiparta

Antti oli tuiskunsa puhaltanut, ja aamu kirjaimellisesti valkeni mitä kauneimmassa pehmoasussa. Kunnon talvivarusteet oli ihmisellekin jo kaivettu kaapista, ja Veikko pääsi kokeilemaan hokkiensa pitoa lumipeitteeseen.

Edellisestä kengityksestä on kuusi viikkoa, ja silloin tuntui talven tulo kaukaiselta uhalta. Niinpä osui kauaskatseettomuus omaan kavioon: ei pelkillä poniluokan kantahokeilla iso mies meinaa pystyssä pysyä. Tilsanmuodostus oli eilistä ärhäkämpää, kun lumipaakut vieläpä raudoittuivat jäisiksi möhkäleiksi. Rentoa kävelylenkkiä ei moinen estänyt. Kaula pitkänä tyytyväisesti ynisten tarkasteli orhi muuttunutta maisemaa.

Mieleen tuli lenkin aikana vielä useita suomenhevoskehon talvisia taideteoksia. Hupaisat ja sympaattiset ovat kunnon lumipallokelillä ilmestyvät vuohispalleroiset. Ne eivät tarvitse muodostuaksen normaalia kummempaa alkuperäisrodun vuohiskarvoitusta.

Veikko oli tänään koristanut myös turpakarvansa. Irwin jakoi aikoinaan mielitietyilleen horsmansa, ja Veikko jatkaa nähtävästi samanmoisella linjalla: jääparrassa oli ihan selvästi köyhän miehen timantteja.